Täytyy sanoa, että...huhhuh. Varsovassahan ei oo (eikä lähiseuduilla) mitään leirejä tai mitään (Treblinka nyt, mutta sielhän ei oo enää mitään..) mutta siellä on getto, Umschlagplatz ja aika h-tin hyvä holokaustimuseo. Niin hyvä, etten kestänyt siellä (insert here all the crying and vomiting). Umschlagplatzilla ei niinkään itkettänyt, lähinnä tunne siitä, että tässä ne on seisseet ja tästä lähteneet, on aika uskomaton. Siellä on sellainen kivipuisto, jossa on niitten etunimiä seinä täys along with Job 16:18:
Oh Earth, cover not my blood and let my cry have no place.
Viereisellä seinällä oli teksti "Along this path of death and suffering the Nazis sent over 300 000 Jews to the death camps".
Niin että tuli vaan mieleen. Tuli mieleen ensin alanvaihto ja sitten ajatus siitä, että ei voi antaa periksi niin helposti. Että holokausti ei jätä mua rauhaan. Tunsin itseni niin raukkamaiseksi siellä museossa, kun ei äitikään, joka sentään itkee joka leffassa, reagoinut niin voimakkaasti, siis ulkoisesti kuin minä. Tuli taas mieleen sekin ajatus, että holokaustia ei voi ymmärtää ja kälä kälä. Mutta sitten tänään luin artikkelin: Against a Rhetoric of the Unspeakable in Holocaust writing, kirjoittanut Naomi Mandel. Ja sitten:
We can only, we need only foreground the limits of our knowledge
and gesture toward what we dont understand.
If we cannot know Auschwitz, how can we know what
not to betray, how not to trivialize, why not to forget?
Tahtoo varmaan siis sanoa, että niin ei voi tehdä kun mä tein siellä museossa. Että pitää yrittää "to know Auschwitz". Ja siihen sisältyy, että, toisaalta ei saa olla ihan turta tollaselle, mutta ei sais myöskään juosta ulos hokien että "emmä kestä". Koska sehän on just tota "gesturing towards what you dont understand". Toisin sanoen, on vaan kestettävä. Ymmärtäähän ei voi. Tai, hell, ehkä holokaustintutkimus 40 vuoden päästä löytää syyn. Tai syitä. Tai luulee löytäneensä. Mulle se on aina ollut sitä. Että mä olen holokaustintutkija, koska it haunts me. It haunts me, miten se on voinut tapahtua ja miksi ja se ei jätä mua rauhaan ennen kuin mä selvitän sen. Koska jos...jos kaikki maailman holokaustintutkijat ajattelis että "ei tätä voi ymmärtää, mä en jaksa, mä lähden kahville", niin holokausti unohtuis. Eikä se saa unohtua. Uusimmassa Kirkossa ja kaupungissa oli jotain juttua just tästä. Että holokaustista ei oo koskaan puhuttu liikaa. On niin siistiä, että tollasessa "valtamediassa" sanotaan noin. Kiitos, Kirkko ja kaupunki, annoit minulle uskoni takaisin. Oli siitäkin lehdestä kerrankin jotain hyötyä. :D
Ei saa lakata tutkimasta. Ei saa vajota siihen tekosyyhyn, että mä en kestä ja mä en pysty. Ei vaan saa. As long as you haunt me, I will haunt you. Even if it takes the rest of my days.
